lauantai 7. marraskuuta 2015
Perheen pienimmäinen sai nimenkin
Perheen pienimmäinenkin täyttää pian neljä kuukautta. Hän on aikamoinen tyyppi, hänen nimensä on Nooa. Nimi ei ollut helppo valinta, ei sitten mitenkään! Mä jouduin heittämään romukoppaan kaikki mun ajatukseni, koska mikään ei tuntunut sopivalta. Nimessä olisin halunnut olevan viisi kirjainta, ilman ärrää ja päättyä joko i tai a. Nimen olisi pitänyt olla sellanen suomalainen, olematta kuitenkaan mikään liian vanhoillinen eikä myöskään uusimman muodin mukainen. Kalenterissa nimen tuli ehdottomasti olla! Itse olin tykästynyt nimiin Sampo ja Konsta, mutta Tommin mieleen ne eivät olleet. Listallani oli myös nimi Otto, joka olikin hyvin liki tulla kirjatuksi kastepaperiin! Viime hetkellä päätin kuitenkin olla kirjoittamatta ja sanoin papille kastekeskustelussa, että en anna paperia vielä hänen mukaansa. Nooa nimi sitten pilkisti jostain ja tuntui heti oikealta! Tietysti! Joona ja Saana sisältävät samoja kirjaimia ja se vain tuntui kuuluvan jengiin!
Luonteeltaan Nooa on ollut ensimmäisinä kuukausina enemmän siskonsa kuin veljensä kaltainen. Temperamenttinen tapaus, joka ilmaisee itsensä. Vaativa. Jatkuvasti tissillä. Kolmikosta ensimmäinen, joka pärjäili pitkään pelkällä rintaruokinnalla. Se vaan vaati veronsa, koska mun olisi pitänyt olla jatkuvasti imettämässä, siinä alkoi pylly puutua ja isommat kärsiä. 3kk jälkeen totesin, että ei riitä rahkeet ja Nooa onkin saanut tarvittaessa korvikettakin. Kiitos tästä, pääsin minäkin kauppaan ja viikko sitten olin ensimmäistä kertaa jopa viettämässä iltaa ystävieni kanssa. Teki muuten hyvää! (Ja joo, isikin oli pärjännyt trion kanssa moitteetta, mutta sitä mä en kyllä epäillyt hetkeäkään :))
Nooa on ehtinyt olla monessa mukana. Saana on meidän kanssa kotona, joten tekemistä on keksittävä. Nooa olisi aamu-uninen, mutta aika kivasti se on sopeutunut lähtöihin aamupäivästäkin. Muuten meidän arki menee aika samalla tavalla; Saana herää edelleen joskus aamuvarhain, uni ei vaan kanna pidemmälle. Tommi tekee yötyötä edelleen, joten hoitaa Saanan aamut, koska ne tunnit klo 6-9 on todennäköisesti se hetki, että mä nukun parhaiten, koska Nooakin nukkuu. Tommi hoitaa myös Joonan eskariin, ja sen jälkeen pääsee "yöunilleen" ja mä otan vetovastuun ipanoista. Aamupäivät kuluu aina liian nopeasti! Jos on "kotipäivä", ei välttämättä ehditä aina edes ulos. Saana on saatava puoliltapäivin lounaalle ja nukkumaan, jotta se nousee riittävän aikaisin päiväunilta välipalalle ja Joonaa hakemaan. Klo 15 mennessä on oltava ihan jo lähtökuopissa, koska saamme tärvättyä tuohon kilsan matkaan hetkittäin sen puolisen tuntia. Nooa ei suostunut kärryttelemään rattaissa ennen syksyä ja viileämpiä ilmoja, sitä ennen kuljettiin aina Manducalla. Nykyään Nooa on kärryissä ja Saana kulkee potkupyörällä. Jos ollaan oltu reissussa, on mulla molemmat ipanat tuplissa kyydissä. On muuten olleet parhaat käytetyt 60e ja 400e, jotka on potkupyörään ja tupliin sijoitettu! Joonan kanssa saatetaan jäädä puistoilemaan tai kotipihaan leikkimään, sitten onkin jo aika päivän parhaan hetken; Pikku kakkosen, usein Nooa nukkunut silloin vielä tyytyväisenä, joten mä saan ihan oman rauhan kokkaamiseen. Illat meneekin hujauksessa, ei siinä paljon ehdi.
Ihan pelkkää arjen raskasta raadantaa ei meidän elo ole kuitenkaan ollut, vaan ehdittiinpä me käydä Tukholmassakin! Tommi kun on töissä, ei se voinut lähteä mukaan, mutta kaksi mun äitiystävää, Nooan kummitädit, lähtivät messiin. Hieman huvitti ja hirvitti ajatus laivareissusta kolmen äidin ja SEITSEMÄN alle kouluikäisen kanssa! Mutta turhaan, reippaita mukeloitahan meillä on ja hyvin meni, äitiystävistä saa loistavan synergiaedun! Oikeastaan vain Nooalle reissu oli aika rankka. Jatkuvasti joku oli häntä silittelemässä, kun on vaan niin söpö vauvanpoikanen, ja ilmeisesti tuo meteliä rakastava pienokaisemme ei kuitenkaan kestä ihan jatkuvaa hälyä. Aurinkoisimmat hymyt saatiin hytin omassa hiljaisessa rauhassa! (Tästä huolimatta olen lähdössä viikon päästä lasten kanssa uudestaan laivalle, hihih!)
Tämän hyvin pikaisen tiivistelmän lisäksi haluan jakaa vielä kanssanne erään malliesimerkin siitä, miten hauskaa voikaan elo kaksivuotiaan kanssa olla! (Teksti on kirjoitettu Saanan naamakirjaryhmään vastauksena kysymykseen, mitä on puuhailtu.)
"Meidän oli tarkoitus lähteä klo 10.26 junalla kaupunkiin. Klo 10.20 istuin imettämässä. No, ei hätää, juniahan nyt menee 10-15min välein. Klo 11 Saanalla oli ulkovaatteet päällä, menisihän se juna myös 11.26 ja ehdittäisiin Nooan vauvaryhmän leikkitreffeille vielä vähän myöhässä, jätettäis vaan pikaostosreissu väliin. Vaatteet päälle mulle ja Nooalle. *pröötpröötlätsplöts* Pienin tarvii vaipanvaihdon. Saana takas sisään, ovi kii ja valmistelu, että kohta on kiire ja junaan pitää sitten edetä vauhdilla. Vaipanvaihto, vaatteet, kärryt varastosta. Pyyntö Saanalle, että hyppäisi myös kyytiin, Nooa onneksi nukahti samantien. Saana ei suostu, haluaa juosta kanssani. Okei, juosten ehditään. Katsahdus kelloon kertoo kuitenkin, että on KIIRE! Muutama kymmen löntysteltyä metriä myöhemmin tajuan, että turha toivo. Teen päässäni uuden reittisuunnitelman, hypätään bussiin ja puoli tuntia myöhemmin oltaisiin Ruoholahdessa ja vain kilsan kävely treffeille. Päästään dösään, Saana alkaa pilkkiä, ei suostu käymään rattaiden kyytiin. Dösässä lämmöt täysillä, hikoiluttaa jo valmiiksi. Saana nukahti, nostin sen rattaisiin, joiden etuistuimen turvakaari on kotona ja tyttö suuttuu mun laittaessa valjaita kiinni. Huutaa aivan jäätävän kovaa, rimpuilee ja meinaa riehunnallaan kaataa rattaat. Annan ukaasin, että jäämme kohta pois bussista ja jätämme treffit väliin, jos tyttö ei rauhoitu. Klo 12.10 Saana on saanut kirkumisellaan suurimman osan matkaseurueesta päänsärkyiseksi ja mä jouduin luopumaan mun viikon ainoasta, ei-peruuntuneesta sosiaalisesta tapahtumasta. Äitillä meinasi siinä tilanteessa keittää yli, kovin montaa sanaa en tyttärelleni kyennyt suomaan matkalla metroon ja junalle. Junassa Saana tajuaa, että ollaan oikeasti menossa kotia kohti eikä leikkitreffeille! Sovitaan, että tyttö hyppää nyt rattaisiin nukkumaan ja voidaan mennä Selloon (kotiin en voinut siinä tilanteessa lähteä laittamaan Saanaa päiväunille, koska piti olla Joonaa hakemassa jo alle kolmen tunnin päästä). Vaan mitä vielä, tyttö istui kärryissä kyllä, mutta se bussissa torkuttu muutama minuutti vei unet ja mä en saanut kovasti kaivattua hetken rauhaa. Hain itelleni lohileivän ja kylmän cokiksen, Nooa heräsi tietysti taas kassajonossa ja sain meidät vihdoin kirjastoon. Saatuani Saanalle mukana olleen risoton lämmitettyä ja istuttuani alas imettämään Nooaa, meinasi jo itku päästä pulloa korkatessa. Vaniljacolaa!!! Eiii!
Kirjastosta sentään päästiin kerrankin fiksusti ulos ilman draamoja, bussissa Saana meinas taas nukahtaa 5min matkalla (penkkiin, rattaissahan ei tänään kelvannut istua). Nyt lapset kattoo Pikku kakkosta, Nooa nukahti just tissille ja mä en aio nousta tästä ennen klo 18 vaikka seinät kaatuis ympäriltä!"
Luonteeltaan Nooa on ollut ensimmäisinä kuukausina enemmän siskonsa kuin veljensä kaltainen. Temperamenttinen tapaus, joka ilmaisee itsensä. Vaativa. Jatkuvasti tissillä. Kolmikosta ensimmäinen, joka pärjäili pitkään pelkällä rintaruokinnalla. Se vaan vaati veronsa, koska mun olisi pitänyt olla jatkuvasti imettämässä, siinä alkoi pylly puutua ja isommat kärsiä. 3kk jälkeen totesin, että ei riitä rahkeet ja Nooa onkin saanut tarvittaessa korvikettakin. Kiitos tästä, pääsin minäkin kauppaan ja viikko sitten olin ensimmäistä kertaa jopa viettämässä iltaa ystävieni kanssa. Teki muuten hyvää! (Ja joo, isikin oli pärjännyt trion kanssa moitteetta, mutta sitä mä en kyllä epäillyt hetkeäkään :))
Nooa on ehtinyt olla monessa mukana. Saana on meidän kanssa kotona, joten tekemistä on keksittävä. Nooa olisi aamu-uninen, mutta aika kivasti se on sopeutunut lähtöihin aamupäivästäkin. Muuten meidän arki menee aika samalla tavalla; Saana herää edelleen joskus aamuvarhain, uni ei vaan kanna pidemmälle. Tommi tekee yötyötä edelleen, joten hoitaa Saanan aamut, koska ne tunnit klo 6-9 on todennäköisesti se hetki, että mä nukun parhaiten, koska Nooakin nukkuu. Tommi hoitaa myös Joonan eskariin, ja sen jälkeen pääsee "yöunilleen" ja mä otan vetovastuun ipanoista. Aamupäivät kuluu aina liian nopeasti! Jos on "kotipäivä", ei välttämättä ehditä aina edes ulos. Saana on saatava puoliltapäivin lounaalle ja nukkumaan, jotta se nousee riittävän aikaisin päiväunilta välipalalle ja Joonaa hakemaan. Klo 15 mennessä on oltava ihan jo lähtökuopissa, koska saamme tärvättyä tuohon kilsan matkaan hetkittäin sen puolisen tuntia. Nooa ei suostunut kärryttelemään rattaissa ennen syksyä ja viileämpiä ilmoja, sitä ennen kuljettiin aina Manducalla. Nykyään Nooa on kärryissä ja Saana kulkee potkupyörällä. Jos ollaan oltu reissussa, on mulla molemmat ipanat tuplissa kyydissä. On muuten olleet parhaat käytetyt 60e ja 400e, jotka on potkupyörään ja tupliin sijoitettu! Joonan kanssa saatetaan jäädä puistoilemaan tai kotipihaan leikkimään, sitten onkin jo aika päivän parhaan hetken; Pikku kakkosen, usein Nooa nukkunut silloin vielä tyytyväisenä, joten mä saan ihan oman rauhan kokkaamiseen. Illat meneekin hujauksessa, ei siinä paljon ehdi.
Ihan pelkkää arjen raskasta raadantaa ei meidän elo ole kuitenkaan ollut, vaan ehdittiinpä me käydä Tukholmassakin! Tommi kun on töissä, ei se voinut lähteä mukaan, mutta kaksi mun äitiystävää, Nooan kummitädit, lähtivät messiin. Hieman huvitti ja hirvitti ajatus laivareissusta kolmen äidin ja SEITSEMÄN alle kouluikäisen kanssa! Mutta turhaan, reippaita mukeloitahan meillä on ja hyvin meni, äitiystävistä saa loistavan synergiaedun! Oikeastaan vain Nooalle reissu oli aika rankka. Jatkuvasti joku oli häntä silittelemässä, kun on vaan niin söpö vauvanpoikanen, ja ilmeisesti tuo meteliä rakastava pienokaisemme ei kuitenkaan kestä ihan jatkuvaa hälyä. Aurinkoisimmat hymyt saatiin hytin omassa hiljaisessa rauhassa! (Tästä huolimatta olen lähdössä viikon päästä lasten kanssa uudestaan laivalle, hihih!)
Tämän hyvin pikaisen tiivistelmän lisäksi haluan jakaa vielä kanssanne erään malliesimerkin siitä, miten hauskaa voikaan elo kaksivuotiaan kanssa olla! (Teksti on kirjoitettu Saanan naamakirjaryhmään vastauksena kysymykseen, mitä on puuhailtu.)
"Meidän oli tarkoitus lähteä klo 10.26 junalla kaupunkiin. Klo 10.20 istuin imettämässä. No, ei hätää, juniahan nyt menee 10-15min välein. Klo 11 Saanalla oli ulkovaatteet päällä, menisihän se juna myös 11.26 ja ehdittäisiin Nooan vauvaryhmän leikkitreffeille vielä vähän myöhässä, jätettäis vaan pikaostosreissu väliin. Vaatteet päälle mulle ja Nooalle. *pröötpröötlätsplöts* Pienin tarvii vaipanvaihdon. Saana takas sisään, ovi kii ja valmistelu, että kohta on kiire ja junaan pitää sitten edetä vauhdilla. Vaipanvaihto, vaatteet, kärryt varastosta. Pyyntö Saanalle, että hyppäisi myös kyytiin, Nooa onneksi nukahti samantien. Saana ei suostu, haluaa juosta kanssani. Okei, juosten ehditään. Katsahdus kelloon kertoo kuitenkin, että on KIIRE! Muutama kymmen löntysteltyä metriä myöhemmin tajuan, että turha toivo. Teen päässäni uuden reittisuunnitelman, hypätään bussiin ja puoli tuntia myöhemmin oltaisiin Ruoholahdessa ja vain kilsan kävely treffeille. Päästään dösään, Saana alkaa pilkkiä, ei suostu käymään rattaiden kyytiin. Dösässä lämmöt täysillä, hikoiluttaa jo valmiiksi. Saana nukahti, nostin sen rattaisiin, joiden etuistuimen turvakaari on kotona ja tyttö suuttuu mun laittaessa valjaita kiinni. Huutaa aivan jäätävän kovaa, rimpuilee ja meinaa riehunnallaan kaataa rattaat. Annan ukaasin, että jäämme kohta pois bussista ja jätämme treffit väliin, jos tyttö ei rauhoitu. Klo 12.10 Saana on saanut kirkumisellaan suurimman osan matkaseurueesta päänsärkyiseksi ja mä jouduin luopumaan mun viikon ainoasta, ei-peruuntuneesta sosiaalisesta tapahtumasta. Äitillä meinasi siinä tilanteessa keittää yli, kovin montaa sanaa en tyttärelleni kyennyt suomaan matkalla metroon ja junalle. Junassa Saana tajuaa, että ollaan oikeasti menossa kotia kohti eikä leikkitreffeille! Sovitaan, että tyttö hyppää nyt rattaisiin nukkumaan ja voidaan mennä Selloon (kotiin en voinut siinä tilanteessa lähteä laittamaan Saanaa päiväunille, koska piti olla Joonaa hakemassa jo alle kolmen tunnin päästä). Vaan mitä vielä, tyttö istui kärryissä kyllä, mutta se bussissa torkuttu muutama minuutti vei unet ja mä en saanut kovasti kaivattua hetken rauhaa. Hain itelleni lohileivän ja kylmän cokiksen, Nooa heräsi tietysti taas kassajonossa ja sain meidät vihdoin kirjastoon. Saatuani Saanalle mukana olleen risoton lämmitettyä ja istuttuani alas imettämään Nooaa, meinasi jo itku päästä pulloa korkatessa. Vaniljacolaa!!! Eiii!
Kirjastosta sentään päästiin kerrankin fiksusti ulos ilman draamoja, bussissa Saana meinas taas nukahtaa 5min matkalla (penkkiin, rattaissahan ei tänään kelvannut istua). Nyt lapset kattoo Pikku kakkosta, Nooa nukahti just tissille ja mä en aio nousta tästä ennen klo 18 vaikka seinät kaatuis ympäriltä!"
lauantai 15. elokuuta 2015
It's a boy!
No mutta! Väärän hälytyksen jälkeen onkin sitten tullut se oikea hälytys, eli poika on maailmassa!
Aikamoista hässäkkää tämä elo ja olo, ja blogia kun ei oikein päivitellä edelleenkään tuon puhelimen näytöltä, niin jäänyt tällainen pieni epäolennainen asia tänne päivittämättä.
Edellisen postauksen jälkeen koitti se yliaikaiskontrolli torstaina 9.7. Mentiin Jorviin äippäpolille ja tavattiin uusi lääkäri. Sympaattinen ja ihana, ei pelottanut siinä tilanteessa. Tutki ja mittaili, sitten totesi, että kyllä tämä nyt vaan näyttää siltä, että aika iso poikanen siellä tosiaan on kasvamassa ja kehittymässä. Painoarvioksi sille päivälle antoi 4-4.5kg. Itkuhan siinä tuli ja tuumailun jälkeen olin itsekin sitä mieltä, että järkevintähän se taitaa olla käynnistää, koska alateitse synnyttäminen oli mun oma ehdoton toive. Alatutkimuskaan ei antanut juuri toiveita vielä siinä vaiheessa, samat pari senttiä auki ja kaulaakin sentin verran, voi rähmä. Lähdettiin kotiin odottelemaan, että perjantaina puhelin soisi ja meille kerrottaisiin, että milloin alkaa tapahtua.
Illalla oloni oli levoton ja supistelutkin hieman yltyivät. Yöksi otin jo särkylääkettä, koska jomotteli ja kolotteli ja muitakin erinäisiä enteitä oli ilmassa. Aamulla kuitenkin heräsin, juuri ennen kuin kello yhdeksältä puhelin soi ja Jorvista tuli puhelu. Lääkäri soitti ja sanoi, että he mieluusti sen sitten jo käynnistäisivät ja saisimme alkaa saapua synnärille! Kääk! Joona oli luvattu menevän hoitokaverinsa luokse päiväksi leikkimään, ja kaverusten ikävä oli jo kasvanut niin kovaksi, ettemme hennoneet tätä torpata. Joona meni siis pariksi tunniksi leikkitreffeille ja siinä ajassa hankittiin mun pikkusisko meille lastenhoitovalmiuteen ja mä yritin pitää pollan läjässä. Enpä muista toista yhtä sekavaa aamupäivää, en osannut jotenkin ollenkaan olla! Tommi kävi vielä salilla siinä ja puuhasteli mun mielestä kaikkea epäolennaista, mä pelkäsin jatkuvasti, että jos ei päästä jo matkaan, niin salit ehtivät täyttyä uudestaan ja joudutaan odottelemaan siellä sitten turhanpanttina.
Lopulta yhden aikoihin taidettiin olla Jorvissa, aikamme saatiin odotella aulassa ja ajattelin, että päädyttäisiin vielä käyrille sinne päivystyshuoneisiin. Vaan ei, kätilömme tuli ja sanoi, että sitten siirrytään saliin! Siis heti suoraan vaan toimiin! Mulle sairaalakolttua päälle ja lääkäriä odottelemaan. Lääkäri saavuttuaan teki sisätutkimuksen ja totesi paikkojen jo olevan aika lailla valmiina hommiin, reilu neljä senttiä auki ja kaulaa inasen, eli todennäköisesti synnytys ois ihan itselläänkin lopulta startannut samoihin hetkiin. Siitä vaan kalvot sitten rikki ja pinni vauvalle päähän ja odottelemaan, kellotaulussa oli aika tarkkaan klo 14 viisareiden alla! En oikeastaan edes muista niitä oloja kunnolla, ei sattunut ja vedet eivät hulahtaneet kerralla, vaan tiputtelivat hissukseen. Sydänkäyrä jatkoi kauniina. Parisenkymmentä minuuttia myöhemmin alkoikin sitten jo sattua, supistukset eivät kuitenkaan käyrille piirtyneet. Päästin Tommin syömään, jotta edes toinen meistä olisi järkevästi ravittu. Mulle kätilö olisi hakenut jotain ruokaa, mutta eipä siinä ruoka maistunut ollenkaan!
Parisen tuntia eleltiin suvantoa, kivut yltyivät, mutta jotenkin niiden kanssa kuitenkin pärjäsi. Ilokaasusta olin jo alunperin sanonut, että se ei ole mulle ollut missään määrin luonnollinen tai hyvä kipulääke aikaisemmillakaan kerroilla, enkä kestä sitä kamalaa laskuhumalaoloa, mikä siitä tulee, joten maskit jätettiin tällä kertaa täysin rauhaan. Sitten alkoikin yllättäen sattua enempi, joten kilautus kätilölle ja ilmoitus, että nyt tarvittaisiin jotain jämäkämpää. Anestesialääkäri tuli ja tuuppasi epiduraalipiikin selkään, Ihan kamalaa se ei onneksi tälläkään kertaa ollut, vaikka onnistuikin ikävästi supistus tulemaan juuri kriittisellä hetkellä.
Epiduraali onnistui täydellisesti ja taivas avautui. Ah! Valot himmennettiin ja sain rauhan, lueskelin lehteä ja datailin puhelimella, Tommi kuorsasi salin nurkassa divaanilla (joku osa sentään meni niinkuin edellisissäkin!). Supistukset eivät tuntuneet ollenkaan epämukavilta, vaan olo oli todella raukea. Kätilö kävi kyselemässä olotiloja ja annettiin tilanteen edetä omalla painollaan, ilman sisätutkimuksia. Klo 19 aikoihin kätilö tuli kyselemään fiilistä, silloin päätin käydä vessassa, koska tunsin, että supistukset olivat alkaneet hiljalleen koventua ja pian saattaisi tarvita uutta puudutusta (jonka jälkeen ei saisi taas liikkua heti). Vessareissulla tuli jälleen aika kivulias supistus, mutta se oli ihan ymmärrettävää; epiduraalin olin saanut aika tarkkaan klo 17, ja sen vaikutus on kuulemma 2-3h, eli hiljalleen se alkaisi olla poissa. Kätilö tarkkaili mun vointia vielä aikansa ja kyseli, että pitäisikö uutta puudutusta vielä laittaa, kertoi vuoronvaihdon olevan klo 20, jolloin yövuoroon tulisi uusi kätilö kanssamme jatkamaan. Totesin kätilölle, että voidaan odotella yökköä, niin pärjäillään sitten sillä seuraavalla puudutuserällä jo toivottavasti synnytyksen loppuun, jottei kolmatta enää tarvita. Ihana symppiskätilö toivotti meille hyvät jatkot ja poistui huoneesta. Tommi soitti lapsille kotiin vähän ennen klo 20, jolloin iltapuuhat alkoivat. Sen puhelun aikana muistan, etten todellakaan halunnut enää puhelinta käteen ja toivoin mielessäni, että Tommi pian lopettaisi, koska kivut alkoivat olla aika kovat. Katsoin kelloa, tasan 20.00 eli vuoronvaihto siellä juuri käynnissä. Olo oli kamala! Tommi lopetti puhelun ja huusin, että sen on soitettava kelloa nyt! Olisin voinut murhata puolisoni sillä hetkellä, koska hän sanoi, että kello on aivan vieressäni (alle metrin päässä) - hän ei siis todellakaan tajunnut, että en pysty yhtään mihinkään sillä hetkellä. Lopulta ovelle saapui se sama kätilö, joka oli meitä hoitanut koko päivän ja sanoin, että tarvitsen sen puudutuksen nyt, en kestä enää ollenkaan ja haluan sen ehtivät vaikuttaa, jotta saan reilu nelikiloisen lapsen puskettua maailmaan! Kätilö teki sisätutkimuksen ja taisi hieman järkyttyä itsekin; ei enää aikaa puudutukselle, vaan vauva olisi syntymässä! Ääk! Mulla iski ihan kamala paniikki ja epätoivo, taisin alkaa itkemäänkin, koska olin varma, etten selviäisi. Toinen kätilö saapui paikalle avuksi klo 20.05, ja siinä kätilöt arpoivat, että kumpi hoitaa ja mitä hoitaa ja mitenkäs nyt jatketaan. Mä yritin pyngätä johonkin parempaan asentoon, koska puoli-istuva hirvitti mua ihan suunnattomasti niin ison vauvan kanssa. Kätilö yritti rauhoitella mua parhaansa mukaan. Tilanne oli sillä hetkellä aivan kaoottinen mun mielestä ja seuraavat minuutit tuntuivat ikuisuudelta. Kätilö sai mut tsempattua rauhoittumaan ja sanoi, ettei ole mitään hätää ja kaikki menee varmasti hienosti, samaan aikaan itse koin elämäni järkyttävintä kipua koko kropassa rinnoista alaspäin. Jostain kuitenkin löysin voimat ponnistaa sitä kipua vastaan, en tuntenut enää mitään vaan hoin mielessäni, että nyt vaan se lapsi ponnistetaan ulos. Ponnistin ja ponnistin, kätilö kyseli supistuksista ja sanoin, etten todellakaan tiedä, milloin supistaa ja milloin ei, koska kipu on aivan kamala. Lopulta onneksi kesti vain 3 tai 4 ponnistusta saada vauva maailmaan, klo 20:15 merkattiin syntymäajaksi papereihin. En edelleenkään voi uskoa, että selvisin, koska muistan sen kivun niin kuumottavana! Se pitkä ja piinaava päivä tuntui todellakin pidemmältä kuin kuuden tunnin mittaiselta pyrähdykseltä!
Synnytyksen aiheuttamat vauriot eivät olleet niin pahoja kuin esikoisesta, ja erilaisia kuin tokasta, mutta tikattavaa riitti. Kolmisen varttia kätilö sai tehdä töitä saadakseen siististi hommat tehtyä, mun suureksi epäonneksi yhdessä kohdassa oli muutaman sentin alue, joka ei vaan suostunut millään puutumaan ja tuntui joka lanka siltä, että joku vetelisi ongenkoukkua herkkien limakalvojen läpi. Toisaalta mulla oli vauva siinä sylissä aika rankan ja kivuliaan synnytyksen päätteeksi, joten jälkikäteen ajatellen ei kai olisi enää ollut mitään valitettavaa.
Vihdoin mun osuuteni ruljanssista oli valmis ja kätilö otti suuren poikavauvamme mittailuihin. Jo ennen punnituksia kätilö sanoi, että on kyllä ihan komean kokoinen karju, etenkin kun viime aikoina hän on hoitanut alle kolmikiloisten syntymiä, joten kontrastikin on aika suuri. Myös istukka oli ihan uskomattoman iso, painoltaan vajaa 900g! Napanuorakin oli niin miehekkään paksu, että Tommikin oli muistavinaan eron edellisten kanssa. Mun kroppa oli siis todella valmistautunut suuremman kaliiberin vauvan kasvatukseen, hui! Puntarilla poika läväytti komeat 4435g, pituutta kätilön oli kuulemma hyvin haastava saada mitattua, kun vauva oli niin kippuralla, mutta vähintään 52cm ja pääkin messevät 38.5cm! Aikamoine möhkäle siis!
Mä pääsin suihkuun ja saatiin sapuskaa, pikkumies kapaloitiin isänsä syliin. Osastolle meidät rullailtiin vasta joskus muistaakseni klo 23 jälkeen, joten Tommi lähtikin aika suorilta sitten kotiin unille. Mä yritin saada olon tasaantumaan ja unenpäästä kiinni. Niin meistä oli tullut kolmen lapsen vanhempia, 10.7.2015 raskausviikkojen ollessa vasta 38+6.
Aikamoista hässäkkää tämä elo ja olo, ja blogia kun ei oikein päivitellä edelleenkään tuon puhelimen näytöltä, niin jäänyt tällainen pieni epäolennainen asia tänne päivittämättä.
Edellisen postauksen jälkeen koitti se yliaikaiskontrolli torstaina 9.7. Mentiin Jorviin äippäpolille ja tavattiin uusi lääkäri. Sympaattinen ja ihana, ei pelottanut siinä tilanteessa. Tutki ja mittaili, sitten totesi, että kyllä tämä nyt vaan näyttää siltä, että aika iso poikanen siellä tosiaan on kasvamassa ja kehittymässä. Painoarvioksi sille päivälle antoi 4-4.5kg. Itkuhan siinä tuli ja tuumailun jälkeen olin itsekin sitä mieltä, että järkevintähän se taitaa olla käynnistää, koska alateitse synnyttäminen oli mun oma ehdoton toive. Alatutkimuskaan ei antanut juuri toiveita vielä siinä vaiheessa, samat pari senttiä auki ja kaulaakin sentin verran, voi rähmä. Lähdettiin kotiin odottelemaan, että perjantaina puhelin soisi ja meille kerrottaisiin, että milloin alkaa tapahtua.
Illalla oloni oli levoton ja supistelutkin hieman yltyivät. Yöksi otin jo särkylääkettä, koska jomotteli ja kolotteli ja muitakin erinäisiä enteitä oli ilmassa. Aamulla kuitenkin heräsin, juuri ennen kuin kello yhdeksältä puhelin soi ja Jorvista tuli puhelu. Lääkäri soitti ja sanoi, että he mieluusti sen sitten jo käynnistäisivät ja saisimme alkaa saapua synnärille! Kääk! Joona oli luvattu menevän hoitokaverinsa luokse päiväksi leikkimään, ja kaverusten ikävä oli jo kasvanut niin kovaksi, ettemme hennoneet tätä torpata. Joona meni siis pariksi tunniksi leikkitreffeille ja siinä ajassa hankittiin mun pikkusisko meille lastenhoitovalmiuteen ja mä yritin pitää pollan läjässä. Enpä muista toista yhtä sekavaa aamupäivää, en osannut jotenkin ollenkaan olla! Tommi kävi vielä salilla siinä ja puuhasteli mun mielestä kaikkea epäolennaista, mä pelkäsin jatkuvasti, että jos ei päästä jo matkaan, niin salit ehtivät täyttyä uudestaan ja joudutaan odottelemaan siellä sitten turhanpanttina.
Lopulta yhden aikoihin taidettiin olla Jorvissa, aikamme saatiin odotella aulassa ja ajattelin, että päädyttäisiin vielä käyrille sinne päivystyshuoneisiin. Vaan ei, kätilömme tuli ja sanoi, että sitten siirrytään saliin! Siis heti suoraan vaan toimiin! Mulle sairaalakolttua päälle ja lääkäriä odottelemaan. Lääkäri saavuttuaan teki sisätutkimuksen ja totesi paikkojen jo olevan aika lailla valmiina hommiin, reilu neljä senttiä auki ja kaulaa inasen, eli todennäköisesti synnytys ois ihan itselläänkin lopulta startannut samoihin hetkiin. Siitä vaan kalvot sitten rikki ja pinni vauvalle päähän ja odottelemaan, kellotaulussa oli aika tarkkaan klo 14 viisareiden alla! En oikeastaan edes muista niitä oloja kunnolla, ei sattunut ja vedet eivät hulahtaneet kerralla, vaan tiputtelivat hissukseen. Sydänkäyrä jatkoi kauniina. Parisenkymmentä minuuttia myöhemmin alkoikin sitten jo sattua, supistukset eivät kuitenkaan käyrille piirtyneet. Päästin Tommin syömään, jotta edes toinen meistä olisi järkevästi ravittu. Mulle kätilö olisi hakenut jotain ruokaa, mutta eipä siinä ruoka maistunut ollenkaan!
Parisen tuntia eleltiin suvantoa, kivut yltyivät, mutta jotenkin niiden kanssa kuitenkin pärjäsi. Ilokaasusta olin jo alunperin sanonut, että se ei ole mulle ollut missään määrin luonnollinen tai hyvä kipulääke aikaisemmillakaan kerroilla, enkä kestä sitä kamalaa laskuhumalaoloa, mikä siitä tulee, joten maskit jätettiin tällä kertaa täysin rauhaan. Sitten alkoikin yllättäen sattua enempi, joten kilautus kätilölle ja ilmoitus, että nyt tarvittaisiin jotain jämäkämpää. Anestesialääkäri tuli ja tuuppasi epiduraalipiikin selkään, Ihan kamalaa se ei onneksi tälläkään kertaa ollut, vaikka onnistuikin ikävästi supistus tulemaan juuri kriittisellä hetkellä.
Epiduraali onnistui täydellisesti ja taivas avautui. Ah! Valot himmennettiin ja sain rauhan, lueskelin lehteä ja datailin puhelimella, Tommi kuorsasi salin nurkassa divaanilla (joku osa sentään meni niinkuin edellisissäkin!). Supistukset eivät tuntuneet ollenkaan epämukavilta, vaan olo oli todella raukea. Kätilö kävi kyselemässä olotiloja ja annettiin tilanteen edetä omalla painollaan, ilman sisätutkimuksia. Klo 19 aikoihin kätilö tuli kyselemään fiilistä, silloin päätin käydä vessassa, koska tunsin, että supistukset olivat alkaneet hiljalleen koventua ja pian saattaisi tarvita uutta puudutusta (jonka jälkeen ei saisi taas liikkua heti). Vessareissulla tuli jälleen aika kivulias supistus, mutta se oli ihan ymmärrettävää; epiduraalin olin saanut aika tarkkaan klo 17, ja sen vaikutus on kuulemma 2-3h, eli hiljalleen se alkaisi olla poissa. Kätilö tarkkaili mun vointia vielä aikansa ja kyseli, että pitäisikö uutta puudutusta vielä laittaa, kertoi vuoronvaihdon olevan klo 20, jolloin yövuoroon tulisi uusi kätilö kanssamme jatkamaan. Totesin kätilölle, että voidaan odotella yökköä, niin pärjäillään sitten sillä seuraavalla puudutuserällä jo toivottavasti synnytyksen loppuun, jottei kolmatta enää tarvita. Ihana symppiskätilö toivotti meille hyvät jatkot ja poistui huoneesta. Tommi soitti lapsille kotiin vähän ennen klo 20, jolloin iltapuuhat alkoivat. Sen puhelun aikana muistan, etten todellakaan halunnut enää puhelinta käteen ja toivoin mielessäni, että Tommi pian lopettaisi, koska kivut alkoivat olla aika kovat. Katsoin kelloa, tasan 20.00 eli vuoronvaihto siellä juuri käynnissä. Olo oli kamala! Tommi lopetti puhelun ja huusin, että sen on soitettava kelloa nyt! Olisin voinut murhata puolisoni sillä hetkellä, koska hän sanoi, että kello on aivan vieressäni (alle metrin päässä) - hän ei siis todellakaan tajunnut, että en pysty yhtään mihinkään sillä hetkellä. Lopulta ovelle saapui se sama kätilö, joka oli meitä hoitanut koko päivän ja sanoin, että tarvitsen sen puudutuksen nyt, en kestä enää ollenkaan ja haluan sen ehtivät vaikuttaa, jotta saan reilu nelikiloisen lapsen puskettua maailmaan! Kätilö teki sisätutkimuksen ja taisi hieman järkyttyä itsekin; ei enää aikaa puudutukselle, vaan vauva olisi syntymässä! Ääk! Mulla iski ihan kamala paniikki ja epätoivo, taisin alkaa itkemäänkin, koska olin varma, etten selviäisi. Toinen kätilö saapui paikalle avuksi klo 20.05, ja siinä kätilöt arpoivat, että kumpi hoitaa ja mitä hoitaa ja mitenkäs nyt jatketaan. Mä yritin pyngätä johonkin parempaan asentoon, koska puoli-istuva hirvitti mua ihan suunnattomasti niin ison vauvan kanssa. Kätilö yritti rauhoitella mua parhaansa mukaan. Tilanne oli sillä hetkellä aivan kaoottinen mun mielestä ja seuraavat minuutit tuntuivat ikuisuudelta. Kätilö sai mut tsempattua rauhoittumaan ja sanoi, ettei ole mitään hätää ja kaikki menee varmasti hienosti, samaan aikaan itse koin elämäni järkyttävintä kipua koko kropassa rinnoista alaspäin. Jostain kuitenkin löysin voimat ponnistaa sitä kipua vastaan, en tuntenut enää mitään vaan hoin mielessäni, että nyt vaan se lapsi ponnistetaan ulos. Ponnistin ja ponnistin, kätilö kyseli supistuksista ja sanoin, etten todellakaan tiedä, milloin supistaa ja milloin ei, koska kipu on aivan kamala. Lopulta onneksi kesti vain 3 tai 4 ponnistusta saada vauva maailmaan, klo 20:15 merkattiin syntymäajaksi papereihin. En edelleenkään voi uskoa, että selvisin, koska muistan sen kivun niin kuumottavana! Se pitkä ja piinaava päivä tuntui todellakin pidemmältä kuin kuuden tunnin mittaiselta pyrähdykseltä!
Synnytyksen aiheuttamat vauriot eivät olleet niin pahoja kuin esikoisesta, ja erilaisia kuin tokasta, mutta tikattavaa riitti. Kolmisen varttia kätilö sai tehdä töitä saadakseen siististi hommat tehtyä, mun suureksi epäonneksi yhdessä kohdassa oli muutaman sentin alue, joka ei vaan suostunut millään puutumaan ja tuntui joka lanka siltä, että joku vetelisi ongenkoukkua herkkien limakalvojen läpi. Toisaalta mulla oli vauva siinä sylissä aika rankan ja kivuliaan synnytyksen päätteeksi, joten jälkikäteen ajatellen ei kai olisi enää ollut mitään valitettavaa.
Vihdoin mun osuuteni ruljanssista oli valmis ja kätilö otti suuren poikavauvamme mittailuihin. Jo ennen punnituksia kätilö sanoi, että on kyllä ihan komean kokoinen karju, etenkin kun viime aikoina hän on hoitanut alle kolmikiloisten syntymiä, joten kontrastikin on aika suuri. Myös istukka oli ihan uskomattoman iso, painoltaan vajaa 900g! Napanuorakin oli niin miehekkään paksu, että Tommikin oli muistavinaan eron edellisten kanssa. Mun kroppa oli siis todella valmistautunut suuremman kaliiberin vauvan kasvatukseen, hui! Puntarilla poika läväytti komeat 4435g, pituutta kätilön oli kuulemma hyvin haastava saada mitattua, kun vauva oli niin kippuralla, mutta vähintään 52cm ja pääkin messevät 38.5cm! Aikamoine möhkäle siis!
Mä pääsin suihkuun ja saatiin sapuskaa, pikkumies kapaloitiin isänsä syliin. Osastolle meidät rullailtiin vasta joskus muistaakseni klo 23 jälkeen, joten Tommi lähtikin aika suorilta sitten kotiin unille. Mä yritin saada olon tasaantumaan ja unenpäästä kiinni. Niin meistä oli tullut kolmen lapsen vanhempia, 10.7.2015 raskausviikkojen ollessa vasta 38+6.
tiistai 7. heinäkuuta 2015
Väärä hälytys!
Edellisen postauksen jälkeen lääkäri tosiaan soitti. Kertoi jutelleensa lääkäritiimissä mun tilanteesta ja olivat päätyneet siihen ratkaisuun, että mikään kiire ja hoppu tässä ei ole, viikkojakin vielä aika vähäisesti, joten järkevintä lienee kuitenkin antaa ajan kulua. Varmistaakseen vauvan kokoa buukkasi mulle ajan 9.7. Jorviin äippäpolille, että käydään tsekkaamassa vauvan kokoa vielä uudemman kerran. Ultratessa tää kundi teki niin reippaasti hengitysharjoituksiaan, että vatsanympäryksestä oli todella haasteellista saada tarkkoja mittoja, ja kun puhutaan milleistä, niin jokainen hengitystreeni muuttaa radikaalisti sitä arviota. Tällä viikolla siis tarkistetaan tilannetta ja tehdään sen perusteella ratkaisuja. Vielä on vauvalla aikaa tulla ihan itsekseenkin! Mä olen oikein tyytyväinen tähän lopputulokseen!
Pieni turboboostausfiilis tuli itelle, että nyt vauva ihan oikeasti ulos. Jos kellarikerroksessa tilanne on noin kypsää kauraa ja pääkoppa vielä kypsempää, niin nyt saa riittää. Nää kivut tekee mut hulluks, kun erakoidun tänne himaan vaan. Toissapäivänä päätin kivuista huolimatta vetää lenkkarit (jotka nekin jo puristaa ihan vietävästi, eli turvotus vaan lisääntyy... aaargh!) räpylään ja lähteä "lenkille". Matkaahan taisi ehkä vajaa kilsan verran taittua ja aikaa meni tunnin verran, suht kova suoritus, eikö! ;) Illalla vielä lämmitin saunan ja hikoilin siellä kahdesti itseni ihan läkähdyksiin.
Yöllä heräsin sitten taas kipuihin ja puoli kahdelta kavuttuani vessaan poistui musta ihan älytön määrä nestettä. Siinä väsymyksestä sekaisin ihmettelin, että jopas sitä pissaa sitten tulikin. Kömmin petiin, vaan saadakseni vartin päästä uudestaan aivan järkyttävän hädäntunteen, jota yritin kuitenkin komentaa pois, koska olisi kerrankin nukuttanut. Vaan ei, noustava oli. Jälleen vessaan ja sama ihmetys; joinko mä muka illalla saunoessani näin paljon?
Yö oli kivulias ja pohdin, että onko se nyt ollut pissaa vai lapsivettä. Pyörin ja hyörin sängyssä, teki jo mieli herättää se toinenkin osapuoli asiaa mun kanssa pohtimaan, mutta tajusin, että edes toisen meistä on nukuttava jos lähtö nyt oikeasti tulisikin. Ravasin yöllä vielä muutamasti vessassa, mutta samanlaista tulvaa ei enää näkynyt.
Aamulla heräsin Saanan kömpiessä meidän sänkyyn höpöttelemään. Olin aivan kuolemanväsynyt! Oli pakko pyytää isimies nousemaan tirpan kanssa aamupuuhiin ja kerroin myös tästä lapsivesiepäilystä. Yritin vielä saada unta, mutta eihän siitäkään mitään tullut.
Odottelin, että Jorvin päässä on aamurapsat saatu hoidettua ja soittelin sitten. Käymäänhän se oli siitä sitten lähdettävä. Mulla oli kovin absurdi olo, en ollut ollenkaan varma, että oikeasti kyseessä voisi olla lapsivesi, mutta en uskaltanut ottaa riskiäkään. Varmaan tilannetta vielä väritti se, että Saana syntyi 38+2, eli just niillä viikoilla, kun mulla oli täynnä. Jorvissa stiksattiin sekä lapsivesi että streptokokki, molemmat näytteet oli lopulta negatiivisia. Otettiin käyrää ja lääkäri tsekkas vielä ultrallakin vedet, jota oli ihan normimäärä. Sisätutkimuksessa totes paikkojen olevan edelleen saman verran auki, mutta tää lääkäri sanoi, että kaulaa olisi vielä parisen senttiä jäljellä. Höh, mikä pettymys, ettei nää kivut ollut edes siihen vaikuttanut! Toki jommallakummalla lääkäreistä on sitten käynyt mitta-arviovirhe ton kaulan suhteen, elättelen tietysti toiveita, että ekan reissun lekuri olisi oikeassa ;)
Kaikki siis kunnossa ja vuodot oli jotain muuta, kuin vettä. Pissanäytteen jätettyäni pääsin sitten lähtemään takas kotiin.
Pieni turboboostausfiilis tuli itelle, että nyt vauva ihan oikeasti ulos. Jos kellarikerroksessa tilanne on noin kypsää kauraa ja pääkoppa vielä kypsempää, niin nyt saa riittää. Nää kivut tekee mut hulluks, kun erakoidun tänne himaan vaan. Toissapäivänä päätin kivuista huolimatta vetää lenkkarit (jotka nekin jo puristaa ihan vietävästi, eli turvotus vaan lisääntyy... aaargh!) räpylään ja lähteä "lenkille". Matkaahan taisi ehkä vajaa kilsan verran taittua ja aikaa meni tunnin verran, suht kova suoritus, eikö! ;) Illalla vielä lämmitin saunan ja hikoilin siellä kahdesti itseni ihan läkähdyksiin.
Yöllä heräsin sitten taas kipuihin ja puoli kahdelta kavuttuani vessaan poistui musta ihan älytön määrä nestettä. Siinä väsymyksestä sekaisin ihmettelin, että jopas sitä pissaa sitten tulikin. Kömmin petiin, vaan saadakseni vartin päästä uudestaan aivan järkyttävän hädäntunteen, jota yritin kuitenkin komentaa pois, koska olisi kerrankin nukuttanut. Vaan ei, noustava oli. Jälleen vessaan ja sama ihmetys; joinko mä muka illalla saunoessani näin paljon?
Yö oli kivulias ja pohdin, että onko se nyt ollut pissaa vai lapsivettä. Pyörin ja hyörin sängyssä, teki jo mieli herättää se toinenkin osapuoli asiaa mun kanssa pohtimaan, mutta tajusin, että edes toisen meistä on nukuttava jos lähtö nyt oikeasti tulisikin. Ravasin yöllä vielä muutamasti vessassa, mutta samanlaista tulvaa ei enää näkynyt.
Aamulla heräsin Saanan kömpiessä meidän sänkyyn höpöttelemään. Olin aivan kuolemanväsynyt! Oli pakko pyytää isimies nousemaan tirpan kanssa aamupuuhiin ja kerroin myös tästä lapsivesiepäilystä. Yritin vielä saada unta, mutta eihän siitäkään mitään tullut.
Odottelin, että Jorvin päässä on aamurapsat saatu hoidettua ja soittelin sitten. Käymäänhän se oli siitä sitten lähdettävä. Mulla oli kovin absurdi olo, en ollut ollenkaan varma, että oikeasti kyseessä voisi olla lapsivesi, mutta en uskaltanut ottaa riskiäkään. Varmaan tilannetta vielä väritti se, että Saana syntyi 38+2, eli just niillä viikoilla, kun mulla oli täynnä. Jorvissa stiksattiin sekä lapsivesi että streptokokki, molemmat näytteet oli lopulta negatiivisia. Otettiin käyrää ja lääkäri tsekkas vielä ultrallakin vedet, jota oli ihan normimäärä. Sisätutkimuksessa totes paikkojen olevan edelleen saman verran auki, mutta tää lääkäri sanoi, että kaulaa olisi vielä parisen senttiä jäljellä. Höh, mikä pettymys, ettei nää kivut ollut edes siihen vaikuttanut! Toki jommallakummalla lääkäreistä on sitten käynyt mitta-arviovirhe ton kaulan suhteen, elättelen tietysti toiveita, että ekan reissun lekuri olisi oikeassa ;)
Kaikki siis kunnossa ja vuodot oli jotain muuta, kuin vettä. Pissanäytteen jätettyäni pääsin sitten lähtemään takas kotiin.
keskiviikko 1. heinäkuuta 2015
Heinäkuu on täällä!
Käsittämätöntä. Nyt on se kuukausi, jolloin musta tulee kolmen lapsen äiti. Heinäkuu. Heinäkuu. Heinäkuu vuonna 2015. Ihan hullu ajatus, edelleen!
Vauva on nyt täysiaikainen, eli hän olisi kypsä kohtaamaan maailman. Mulla on ollut äärimmäisen ristiriitaiset odotukset, kun esikoinen syntynyt pari viikkoa lasketun jälkeen ja toka taasen pari viikkoa ennen laskettua. Pääni puhki oon mietiskellyt ja tuuminut, että mikähän tämän todennäköisyys nyt sitten on? Eipä näitä asioita tietenkään voi etukäteen tietää kukaan muukaan, mutta oishan se kiva, jos ois kahden kokemuksen jälkeen jonkinlaista osviittaa... Asiaa ei auta myöskään se, että oma rakas äitini ei tietenkään muista, miten me kolme hänen lapsistaan ollaan synnytty suhteessa laskettuihin. Musta se on tuuminut, että kaipa se laskettuaika oli joskus joulun tienoilla (olen syntynyt 29.12.) ja hän oli sitten jo raivonvallassa peseskellyt mattoja. Himpura, sillä tiedolla jotain jo vähän tekis myös, että miten äidillä hommat on menneet, mutta eipä niitä tietoja nyt oikein mistään saa kalasteltuakaan.
Tää raskaus on ollut vähän erilainen kuin kaksi edellistä. Tässä mulla ei oo ollut minkäänlaista aavistusta siitä, että kuka tuolla vatsanahkoissa mahtaa lymytä. Sukupuolesta ei oo saatu edes "hyvää arvausta" eikä mun äidinvaistoni nyt kerrankin sitten suostu antamaan minkäänlaista arvioita! Joonastahan tiedettiin "vahingossa" jo ekan niskapoimu-ultran auliin tarjonnan johdosta, että kuka siellä kasvaa, Saanasta arviota ei saatu, mutta mulla oli vaan maailman vahvin olo itsellä, että sen oli oltava tyttö. Tämä raskaus taas ei ole antanut viitteitä kummassakaan ultrassa. Hämmentävää! Mä en oo ite osannut ollenkaan asennoitua tähän, en ostella mitään juttuja, kun ei oo ollut tietoa. Varmaan 90% veikkaajista on olleet sitä mieltä, että se on takuuvarmasti tyttö. Osa on mahan muotoa katsellessaan tuuminut, että oiskohan poika? Mä itse en oo muistanut edes neuvoloissa kysyä, että mitä lukeamia sykkeet huitelee. Ehkä kuukausi sitten muistin vasta alkaa tarkkailla niitä sykkeitä ja mahanmuotoakin, silloin mulle tuli semmoinen olo, että noinkohan se nyt ois sitten poika. Joonan sykkeet veteli mahassa aina semmosia 130-140 lukemia, Saanalla oli huomattavasti korkeampaa 150-160 käyrää. Tää on ollut aika pitkälti tota 130-140 luokkaa. Ja vatsa on malliltaan semmoinen perinteisempi poikamaha muutenkin.
Oireet on olleet tästä huomattavasti erilaiset kuin edellisistä, eikä muutenkaan mikään oo tuntunut menevän samalla kaavalla. Nyt ihan lopussa on ollut ihan älyttömiä kipuja, mutta ne on ollut tosi erilaisia kuin noista kahdesta aiemmasta. Pääsääntöisesti johtuen varmaan siitä, ettei tää vauva oo selkeesti vielä laskeutunut tonne lähtökuoppiin, joten se ei myöskään murskaa mun lonkka/häpyalueen luustoa. Onneksi tämäkin on kuuliaisesti killunut pää alaspäin jo hyvän tovin, eikä sieltä oo perätilaan edes hilautunut, vaikka kertaalleen jo hieman sen möyrintää "pelkäsin". Tänään mulla oli aamusta neuvola, ja aamu oli ihan todella takkuinen. Itkin kipujeni takia varmaan vartin, samalla kun yritin laittaa sukkaa ja housuja jalkaan. Se tuntui aivan mahdottomalta tehtävältä. Olin ajatellut itse ajaa neuvolaan (oma lähineuvolahan ois tossa 100m päässä, mutta siellä on kesätauko..) ja neuvolan jälkeen olin suunnitellut käyväni vielä yksikseni kaupassa tekemässä vähän vauvahankintoja ja ostamassa "isosisarusyllärit" lapsille valmiiksi. En kuitenkaan voinut kuvitellakaan, että niiden kipujen kanssa olisi rattiin mennyt! Kipupiikit on aivan jäätäviä, multa on paristi tippunut esinekin kädestä, kun on oikein vihlassut. Ja tää kipu ei todella oo ollut mitään, mitä edellisissä ois ollut, vaan joku omituinen viiltokipu alavatsalla.
Neuvolantäti siis kysyi tietysti heti ensimmäiseksi, että miten jakselen. Siinä kiputuskieni keskellä pärähdin spontaanisti itkemään aivan valtoimenaan ja valittamaan kipujani. Taisi täti hieman säikähtääkin! Ei siis ollut edes se "oma täti" vaan kesäsijainen, joten aika puskista taisi mun kohtaus tulla. Yritin mä sitä siinä pahoitellakin, mutta onneksi se oli empaattinen ja rauhoitteli. Tsekattiin kaikki normaali siinä käynnillä ja se suostutteli mut, että laittaa lähetteen ja menisin käymään äippäpolilla varmistamassa, että kaikki on ihan ok.
Kävin välissä kotona syömässä ja sitten Tommi ja lapset heitti mut vielä Jorviin. Joona kysyi, että minne ollaan menossa ja kerrottuani määränpään se alkoi jo toiveikkaana kysellä, että meenkö mä nyt synnyttämään sen vauvan! Pieni isoveli on aivan tohkeissaan tulevasta pikkusesta, ihana Joona! Sanoin, että en mä vielä synnyttämään mene, mutta lääkäri kattoo, että vauvalla on kaikki hyvin ja sitten mä tulen vielä kotiin.
Synnärillä ei ollut ruuhkaa, pääsin nopeasti sisään. Mukava kätilö otti käyrää ja manaili meidän liikkuvaista epeliä, joka karkaili jatkuvasti anturin alta. Lopulta saatiin käyrät piirtymään ja mä pääsin odottelemaan lääkäriä. Lääkäri kutsuikin sitten tarkistettavaksi, teki sisätutkimusta ja ultraili. Kaksi viikkoa sitten neuvolalääkärin tarkastuksessa kaikki oli vielä ollut "kypsymisen alkutaipaleella" ja nyt yhtäkkiä kohdunkaulaa ei ollutkaan kuin ehkä sentin verran jäljellä ja suu oli auki 2-3cm! Kääk!
Ultralla myös katteli ja pyöritteli vauvan mittoja. Sieltä ne "huolestuttavat" uutiset sitten löytyikin. Vauva vastasi kokoarvioltaan päälle lasketunaikaista, eli jopa kolmisenkin viikkoa isompaa! Tän hetken painoarvio oli jo 3.9kg! Se on ihan hurjasti! Noi edelliset on molemmat syntyessään olleet sen 3.7kg ja tää olis nyt jo sen yli! Toki noilla aiemmilla on ollut sama paino, vaikka raskausviikkoeroa niissäkin oli 4 viikkoa. Lääkärikin lohdutteli, että ei tuo nyt vielä mikään ihan kiveenhakattu tieto ole, että se on vaan arvio, joka voi toki kovasti heittääkin. Kyllä mulla silti tuskanhiki nousi... Lääkäri totesi, että kerran paikat on näin kypsiä, niin hänen oma kantansa olisi, että synnytystä voisi harkita myös käynnistettäväksi. Ei ihan vielä, mutta ilmeisesti ennen laskettua kuitenkin. Luojan kiitos balong ja cytotec ei oo enää vaihtoehtoja tässä kypsyystilanteessa, vaan kyseessä olisi sitten kalvojen puhkaisu, joka olisi kuitenkin suht hellävarainen tapa. Lääkäri vie mun tilanteen huomiseen lääkärien kokoukseen, jossa tekevät näitä päätöksiä lääkäritiiminä yhdessä ja soittaa mulle sitten sen jälkeen, että mihin lopputulokseen päätyvät. Taas tässä näemmä käy näin, että ilmeisesti aloitetaan kilpajuoksu aikaa vastaan, että syntyykö vauva itse vai pitääkö käynnistää! Molemmat edelliset on kuulleet illalla sanat "aamulla käynnistetään" ja päättäneet sitten yön aikana spontaanisti startata ihan itse.
Mutta kuultiinpa siellä ultran myötä jotain muutakin jännää. Lääkäri ultratessaan kysyi, tiedänkö sukupuolen. Kerroin, ettei ole selvinnyt, mutta ottaisin kyllä tiedon vastaan. Ja siinä ne sitten oli ruudulla, pienen vauvan kivekset! SE ON POIKA!
Vauva on nyt täysiaikainen, eli hän olisi kypsä kohtaamaan maailman. Mulla on ollut äärimmäisen ristiriitaiset odotukset, kun esikoinen syntynyt pari viikkoa lasketun jälkeen ja toka taasen pari viikkoa ennen laskettua. Pääni puhki oon mietiskellyt ja tuuminut, että mikähän tämän todennäköisyys nyt sitten on? Eipä näitä asioita tietenkään voi etukäteen tietää kukaan muukaan, mutta oishan se kiva, jos ois kahden kokemuksen jälkeen jonkinlaista osviittaa... Asiaa ei auta myöskään se, että oma rakas äitini ei tietenkään muista, miten me kolme hänen lapsistaan ollaan synnytty suhteessa laskettuihin. Musta se on tuuminut, että kaipa se laskettuaika oli joskus joulun tienoilla (olen syntynyt 29.12.) ja hän oli sitten jo raivonvallassa peseskellyt mattoja. Himpura, sillä tiedolla jotain jo vähän tekis myös, että miten äidillä hommat on menneet, mutta eipä niitä tietoja nyt oikein mistään saa kalasteltuakaan.
Tää raskaus on ollut vähän erilainen kuin kaksi edellistä. Tässä mulla ei oo ollut minkäänlaista aavistusta siitä, että kuka tuolla vatsanahkoissa mahtaa lymytä. Sukupuolesta ei oo saatu edes "hyvää arvausta" eikä mun äidinvaistoni nyt kerrankin sitten suostu antamaan minkäänlaista arvioita! Joonastahan tiedettiin "vahingossa" jo ekan niskapoimu-ultran auliin tarjonnan johdosta, että kuka siellä kasvaa, Saanasta arviota ei saatu, mutta mulla oli vaan maailman vahvin olo itsellä, että sen oli oltava tyttö. Tämä raskaus taas ei ole antanut viitteitä kummassakaan ultrassa. Hämmentävää! Mä en oo ite osannut ollenkaan asennoitua tähän, en ostella mitään juttuja, kun ei oo ollut tietoa. Varmaan 90% veikkaajista on olleet sitä mieltä, että se on takuuvarmasti tyttö. Osa on mahan muotoa katsellessaan tuuminut, että oiskohan poika? Mä itse en oo muistanut edes neuvoloissa kysyä, että mitä lukeamia sykkeet huitelee. Ehkä kuukausi sitten muistin vasta alkaa tarkkailla niitä sykkeitä ja mahanmuotoakin, silloin mulle tuli semmoinen olo, että noinkohan se nyt ois sitten poika. Joonan sykkeet veteli mahassa aina semmosia 130-140 lukemia, Saanalla oli huomattavasti korkeampaa 150-160 käyrää. Tää on ollut aika pitkälti tota 130-140 luokkaa. Ja vatsa on malliltaan semmoinen perinteisempi poikamaha muutenkin.
Oireet on olleet tästä huomattavasti erilaiset kuin edellisistä, eikä muutenkaan mikään oo tuntunut menevän samalla kaavalla. Nyt ihan lopussa on ollut ihan älyttömiä kipuja, mutta ne on ollut tosi erilaisia kuin noista kahdesta aiemmasta. Pääsääntöisesti johtuen varmaan siitä, ettei tää vauva oo selkeesti vielä laskeutunut tonne lähtökuoppiin, joten se ei myöskään murskaa mun lonkka/häpyalueen luustoa. Onneksi tämäkin on kuuliaisesti killunut pää alaspäin jo hyvän tovin, eikä sieltä oo perätilaan edes hilautunut, vaikka kertaalleen jo hieman sen möyrintää "pelkäsin". Tänään mulla oli aamusta neuvola, ja aamu oli ihan todella takkuinen. Itkin kipujeni takia varmaan vartin, samalla kun yritin laittaa sukkaa ja housuja jalkaan. Se tuntui aivan mahdottomalta tehtävältä. Olin ajatellut itse ajaa neuvolaan (oma lähineuvolahan ois tossa 100m päässä, mutta siellä on kesätauko..) ja neuvolan jälkeen olin suunnitellut käyväni vielä yksikseni kaupassa tekemässä vähän vauvahankintoja ja ostamassa "isosisarusyllärit" lapsille valmiiksi. En kuitenkaan voinut kuvitellakaan, että niiden kipujen kanssa olisi rattiin mennyt! Kipupiikit on aivan jäätäviä, multa on paristi tippunut esinekin kädestä, kun on oikein vihlassut. Ja tää kipu ei todella oo ollut mitään, mitä edellisissä ois ollut, vaan joku omituinen viiltokipu alavatsalla.
Neuvolantäti siis kysyi tietysti heti ensimmäiseksi, että miten jakselen. Siinä kiputuskieni keskellä pärähdin spontaanisti itkemään aivan valtoimenaan ja valittamaan kipujani. Taisi täti hieman säikähtääkin! Ei siis ollut edes se "oma täti" vaan kesäsijainen, joten aika puskista taisi mun kohtaus tulla. Yritin mä sitä siinä pahoitellakin, mutta onneksi se oli empaattinen ja rauhoitteli. Tsekattiin kaikki normaali siinä käynnillä ja se suostutteli mut, että laittaa lähetteen ja menisin käymään äippäpolilla varmistamassa, että kaikki on ihan ok.
Kävin välissä kotona syömässä ja sitten Tommi ja lapset heitti mut vielä Jorviin. Joona kysyi, että minne ollaan menossa ja kerrottuani määränpään se alkoi jo toiveikkaana kysellä, että meenkö mä nyt synnyttämään sen vauvan! Pieni isoveli on aivan tohkeissaan tulevasta pikkusesta, ihana Joona! Sanoin, että en mä vielä synnyttämään mene, mutta lääkäri kattoo, että vauvalla on kaikki hyvin ja sitten mä tulen vielä kotiin.
Synnärillä ei ollut ruuhkaa, pääsin nopeasti sisään. Mukava kätilö otti käyrää ja manaili meidän liikkuvaista epeliä, joka karkaili jatkuvasti anturin alta. Lopulta saatiin käyrät piirtymään ja mä pääsin odottelemaan lääkäriä. Lääkäri kutsuikin sitten tarkistettavaksi, teki sisätutkimusta ja ultraili. Kaksi viikkoa sitten neuvolalääkärin tarkastuksessa kaikki oli vielä ollut "kypsymisen alkutaipaleella" ja nyt yhtäkkiä kohdunkaulaa ei ollutkaan kuin ehkä sentin verran jäljellä ja suu oli auki 2-3cm! Kääk!
Ultralla myös katteli ja pyöritteli vauvan mittoja. Sieltä ne "huolestuttavat" uutiset sitten löytyikin. Vauva vastasi kokoarvioltaan päälle lasketunaikaista, eli jopa kolmisenkin viikkoa isompaa! Tän hetken painoarvio oli jo 3.9kg! Se on ihan hurjasti! Noi edelliset on molemmat syntyessään olleet sen 3.7kg ja tää olis nyt jo sen yli! Toki noilla aiemmilla on ollut sama paino, vaikka raskausviikkoeroa niissäkin oli 4 viikkoa. Lääkärikin lohdutteli, että ei tuo nyt vielä mikään ihan kiveenhakattu tieto ole, että se on vaan arvio, joka voi toki kovasti heittääkin. Kyllä mulla silti tuskanhiki nousi... Lääkäri totesi, että kerran paikat on näin kypsiä, niin hänen oma kantansa olisi, että synnytystä voisi harkita myös käynnistettäväksi. Ei ihan vielä, mutta ilmeisesti ennen laskettua kuitenkin. Luojan kiitos balong ja cytotec ei oo enää vaihtoehtoja tässä kypsyystilanteessa, vaan kyseessä olisi sitten kalvojen puhkaisu, joka olisi kuitenkin suht hellävarainen tapa. Lääkäri vie mun tilanteen huomiseen lääkärien kokoukseen, jossa tekevät näitä päätöksiä lääkäritiiminä yhdessä ja soittaa mulle sitten sen jälkeen, että mihin lopputulokseen päätyvät. Taas tässä näemmä käy näin, että ilmeisesti aloitetaan kilpajuoksu aikaa vastaan, että syntyykö vauva itse vai pitääkö käynnistää! Molemmat edelliset on kuulleet illalla sanat "aamulla käynnistetään" ja päättäneet sitten yön aikana spontaanisti startata ihan itse.
Mutta kuultiinpa siellä ultran myötä jotain muutakin jännää. Lääkäri ultratessaan kysyi, tiedänkö sukupuolen. Kerroin, ettei ole selvinnyt, mutta ottaisin kyllä tiedon vastaan. Ja siinä ne sitten oli ruudulla, pienen vauvan kivekset! SE ON POIKA!
sunnuntai 28. kesäkuuta 2015
Saana 2v
Ihana, kaunis, rakas tyttäremme Saana on kaksivuotias! Aika mieletön tyyppi! Se osaa olla maailman rakastettavin, mutta myös niin raivostuttavan hankala. Se on ihan nollasta-sataan, samaa kaliiberia sinänsä siis kuin veljensä. Kaikki on aina vähän joko tai, ei oo semmosta laimeeta keskiväliä. Vauvana Saana oli todella itkuinen, jos se ei nukkunut, niin 95% ajasta se oli vähän hankala, vänisi ja kätisi, mutta eihän se mitään kipuitkua ollut, vaan jotain muuten vaan tylsää. Ehkä se on jo silloin ollut sitä mieltä, että elämässä pitää olla vähän vauhtia ja vaarallisia tilanteita? Aika samanlainen on kaksivuotias Saana, kaipaa oikeasti toimintaa, mutta luojan kiitos osaa sitä nykyään itsekin keksiä.
Saanaa on helppo kehua. Se on todella taitava ja reipas. Saana puhuu ihan mielettömän hyvin, mä jaksan edelleen lähes päivittäin ällistyä sen verbaalisista taidoista! Tietysti tässä tulee herkästi verrattua lasta isompaan painokseen, joka oikeastaan alkoi puhua vasta n. 2.5v iässä, mutta on Saana ikätasoistaan taitavampi puhuja ihan heittämällä. Lauseet on moniuloitteisia, se osaa käyttää erilaisia intonaatioita ja taivuttaa pääsääntöisesti sanoja ihan kieliopin mukaisesti. Huomaan kyllä, että se ei puhu ihan niin selkeästi kuin muistan Joonan puhumaan alettuaan puhuneen, mutta kyllä kait vieraatkin ihmiset suunnilleen halutessaan ovat saaneet selvää ton tytön puheesta. Saana myös loruttelee ja laulelee, muistaa paljon ulkoa kirjoista. Sille voi lukea sen lempparikirjoja ja keskeyttää yhtäkkiä, ja lähes joka kerta se muistaa, mitä seuraavaksi kirjassa lukee. Toisaalta on vähän hankalaa välillä, että Saana puhuu niin selkeästi ja on ymmärrettävissä, koska välillä on tilanteita, ettei hyvästä puhetaidoistaan huolimatta aina tiedetä, mitä se tyttö tällä kertaa oikeastaan haluaa.... Yks päivä se toi mulle pienne vauvanuken ja hoki vaan "Varpaan menee ylöspäin!" ja mä en ollenkaan ymmärtänyt, että mihin asentoon se vauva olisi pitänyt taivutella. Tällaisissa tilanteissa Saana turhautuu todella nopeasti, se ei ole selkeästi tottunut siihen, ettei häntä ymmärretä.
Saana on myös mun silmiin hämmentävän taitava tyyppi motorisesti! Sehän on jo kävellyt yli vuoden verran, juossut, tanssinut, hyppinyt ja temppuillut. Saana tykkää haastaa itseään niin kiipeillen kuin hyppien erinäisistä paikoista, rakastaa kuperkeikkoja ja erilaisia tasapainojuttuja. Ostettiin sille potkupyörä 2v lahjaksi, ja siihen se on aika rakastunut, pitäisikin taas käydä potkuttelemassa. Ainoa ongelma on, että se menee niin älyttömän kovaa vauhtia, etten mä pysy millään sen perässä enää näin viimeisilläni raskaana. Yks päivä oltiin sen kanssa tossa "takapihalla" nurtsi- ja hiekkakentällä, enkä voinut muuta kuin katsella sen menoa; siellä se viipotti sadan metrin päässä, kaatuili pahannäköisestikin ja mä olin jo henkisesti valmistautunut puhaltamaan pipejä ja lähtemään sisälle haavanpaikkaushommiin lyllertäessäni mahdollisimman kovaa perään. Vaan eikö mitä! Tyyppi nousee ylös, pyyhkäsee vähän pölyjä kintuistaan ja huutaa "Ei haittaa! Uudestaan ylös!"
Saana on myös aikamoinen pelleilijä ja showmimmi. Se rakastaa ottaa yleisönsä! Omilla synttäreilläänkin naureskelin, kun tyttö keikistelee ja keimailee vieraiden edessä alku-ujostelut ylitettyään. Se nauttii suunnattomasti saamastaan huomiosta. Onneksi se on myös ihan suht empaattinen tyyppi ja osaa huomioida myös muita, vaikka tollain ihanan kiltin isoveljen pikkusiskona kasvaessaan onkin oppinut ehkä kuvittelemaan itsestään vähän liikojakin. Vaikka ei oo päiväkodissa ollutkaan, niin olen ihan tyytyväinen siihen sosiaalisuuden tasoon, minkä Saana on oppinut. Se aika hyvin tietää oikean ja väärän ja pyytää kyllä anteeksi, jos käy vahingossa tai tahallaan satuttamassa toista tai ottaa toisten tavaroita.
Eikö kuulostakin aika mahtavalta nappulalta? Sitä meidän aurinkoinen hymytyttö on! Päivittäin monta kertaa haluaa kuulla, että häntä rakastetaan ja kertoo itse rakastavansa. Halailee ja suukottelee, hymyilee ja kujeilee. Uhma tekee selkeästi vasta tuloaan, mutta otteita tän tytön temperamenttisuudesta on kyllä jo saatu ja voin myöntää, että hieman kauhistuttaa ajatus tästä tytöstä vetämässä uhmaraivareita. On mua lohduteltu, että ehkä ne ei oo ihan yhtä intensiivisen pitkiä kuin Joonalla, mutta mä valitettavasti tiedän, kenen geeneistä nää on rakennettu, joten varaudun suosiolla ihan siihen pahimpaan! Katsotaan miten meidän käy, kun vauva syntyy.
Kaiken muun ihanan lisäksi tämä tyttö on vielä niin kauniskin!
Saanaa on helppo kehua. Se on todella taitava ja reipas. Saana puhuu ihan mielettömän hyvin, mä jaksan edelleen lähes päivittäin ällistyä sen verbaalisista taidoista! Tietysti tässä tulee herkästi verrattua lasta isompaan painokseen, joka oikeastaan alkoi puhua vasta n. 2.5v iässä, mutta on Saana ikätasoistaan taitavampi puhuja ihan heittämällä. Lauseet on moniuloitteisia, se osaa käyttää erilaisia intonaatioita ja taivuttaa pääsääntöisesti sanoja ihan kieliopin mukaisesti. Huomaan kyllä, että se ei puhu ihan niin selkeästi kuin muistan Joonan puhumaan alettuaan puhuneen, mutta kyllä kait vieraatkin ihmiset suunnilleen halutessaan ovat saaneet selvää ton tytön puheesta. Saana myös loruttelee ja laulelee, muistaa paljon ulkoa kirjoista. Sille voi lukea sen lempparikirjoja ja keskeyttää yhtäkkiä, ja lähes joka kerta se muistaa, mitä seuraavaksi kirjassa lukee. Toisaalta on vähän hankalaa välillä, että Saana puhuu niin selkeästi ja on ymmärrettävissä, koska välillä on tilanteita, ettei hyvästä puhetaidoistaan huolimatta aina tiedetä, mitä se tyttö tällä kertaa oikeastaan haluaa.... Yks päivä se toi mulle pienne vauvanuken ja hoki vaan "Varpaan menee ylöspäin!" ja mä en ollenkaan ymmärtänyt, että mihin asentoon se vauva olisi pitänyt taivutella. Tällaisissa tilanteissa Saana turhautuu todella nopeasti, se ei ole selkeästi tottunut siihen, ettei häntä ymmärretä.
Saana on myös mun silmiin hämmentävän taitava tyyppi motorisesti! Sehän on jo kävellyt yli vuoden verran, juossut, tanssinut, hyppinyt ja temppuillut. Saana tykkää haastaa itseään niin kiipeillen kuin hyppien erinäisistä paikoista, rakastaa kuperkeikkoja ja erilaisia tasapainojuttuja. Ostettiin sille potkupyörä 2v lahjaksi, ja siihen se on aika rakastunut, pitäisikin taas käydä potkuttelemassa. Ainoa ongelma on, että se menee niin älyttömän kovaa vauhtia, etten mä pysy millään sen perässä enää näin viimeisilläni raskaana. Yks päivä oltiin sen kanssa tossa "takapihalla" nurtsi- ja hiekkakentällä, enkä voinut muuta kuin katsella sen menoa; siellä se viipotti sadan metrin päässä, kaatuili pahannäköisestikin ja mä olin jo henkisesti valmistautunut puhaltamaan pipejä ja lähtemään sisälle haavanpaikkaushommiin lyllertäessäni mahdollisimman kovaa perään. Vaan eikö mitä! Tyyppi nousee ylös, pyyhkäsee vähän pölyjä kintuistaan ja huutaa "Ei haittaa! Uudestaan ylös!"
Saana on myös aikamoinen pelleilijä ja showmimmi. Se rakastaa ottaa yleisönsä! Omilla synttäreilläänkin naureskelin, kun tyttö keikistelee ja keimailee vieraiden edessä alku-ujostelut ylitettyään. Se nauttii suunnattomasti saamastaan huomiosta. Onneksi se on myös ihan suht empaattinen tyyppi ja osaa huomioida myös muita, vaikka tollain ihanan kiltin isoveljen pikkusiskona kasvaessaan onkin oppinut ehkä kuvittelemaan itsestään vähän liikojakin. Vaikka ei oo päiväkodissa ollutkaan, niin olen ihan tyytyväinen siihen sosiaalisuuden tasoon, minkä Saana on oppinut. Se aika hyvin tietää oikean ja väärän ja pyytää kyllä anteeksi, jos käy vahingossa tai tahallaan satuttamassa toista tai ottaa toisten tavaroita.
Eikö kuulostakin aika mahtavalta nappulalta? Sitä meidän aurinkoinen hymytyttö on! Päivittäin monta kertaa haluaa kuulla, että häntä rakastetaan ja kertoo itse rakastavansa. Halailee ja suukottelee, hymyilee ja kujeilee. Uhma tekee selkeästi vasta tuloaan, mutta otteita tän tytön temperamenttisuudesta on kyllä jo saatu ja voin myöntää, että hieman kauhistuttaa ajatus tästä tytöstä vetämässä uhmaraivareita. On mua lohduteltu, että ehkä ne ei oo ihan yhtä intensiivisen pitkiä kuin Joonalla, mutta mä valitettavasti tiedän, kenen geeneistä nää on rakennettu, joten varaudun suosiolla ihan siihen pahimpaan! Katsotaan miten meidän käy, kun vauva syntyy.
Kaiken muun ihanan lisäksi tämä tyttö on vielä niin kauniskin!
maanantai 6. huhtikuuta 2015
Melkein 100 päivää jäljellä!
Mulla on laskettuun aikaan 103 päivää jäljellä. Satakolme! Se on niin vähän, mutta niin tuskallisen paljon! Etenkin siinä vaiheessa, kun alkaa kesäkuu ja mulla duunit loppuu, niin on varmasti todella piiiiiiitkiä päiviä edessä.
Meillä oli se keskiraskauden ultra tuossa, mitään selvyyttä lapsen sukupuoleen ei saatu. Vauva oli vähän hankalassa asennossa, mutta ei se kovin taitava valitettavasti ollut se kätilökään sen laitteistonsa kanssa. Se ei meinannut saada kunnollisia näkymiä mm. sydämestä ja kävikin pyytämässä toisen kätilön avukseen. Toinen kätilö tuli ja opasti sitä toista, että täytyy vaihtaa tuo ja tuo ohjelmamoodi ja sitten teet näin ja näin. Kas kummaa, kun ei enää ollutkaan mitään ongelmaa näkyvyyksissä. Murr. Ei siis varmaan ollut mikään aloittelija, oli sellainen keski-ikäinen rouva, mutta ehkä laitteisto tosiaan oli hänelle sitten vieras.
Joonaa harmitti ihan tosi kovasti, että ei saatu selville tulevan vauvan sukupuolta, sitä ei paljon kiinnostanut tietää, että vauva on terve. Kovasti se toivoi, että mä kävisin vielä uudestaan ultrassa asiaa selvittelemässä. Harkitsinkin, että olisin sen 180e irroittanut jostain ja varannut sen 4D-ultra-ajan, sinne oltais voitu ottaa Joonakin mukaan ja oishan se ollut aikamoinen elämys! Mutta tulin sitten "järkiini" ja ajattelin, että just nyt ei kyllä mitenkäänpäin voi tollaista summaa irrottaa ihan vaan tietääkseen vauvan sukupuolen, se kun selviää sitten kesällä 100% varmasti kuitenkin. Nyt alkaa onneks olla viikkojakin jo sen verran, ettei se enää olisi järkevääkään 4D:tä varata. Hyvä niin!
Muuten raskaus on taas mennyt niin raskaasti. Koko ajan on ihan tosi kurja olo, ei löydä hyvää asentoa, kävely sattuu, häntäluuta jomottaa todella kipeästi, väsyttää ihan jatkuvasti ja etominenkin on taas tullut takaisin. Kävin suoriutumassa sokerirasituksesta tossa aprillipäivänä, ja mun oli vaan pakko mennä siellä pötkölleen sinne lavetille vähäksi aikaa ja taistella ihan tosissaan, ettei tuu ykä! Olin jo aivan varma, että noniin, nyt se sitten napsahtaa kaiken kivan päälle vielä joku raskausdiabetesdiagnoosi. Tulosten piti tulla vasta seuraavana päivänä, ja lopulta kun puhelin soikin jo samana iltapäivänä ja näin terveydenhoitajan numeron, niin meinasin kuolla. Olin jo aivan varma, että tulokset on olleet jotain aivan ennenkuulumattoman kamalaa ja mun on pakko siltä istumalta lähteä hakemaan jotain insuliineja tai vastaavaa. Pelko persiissä vastasin puheluun, ja terveydenhoitajan sanottua, että tulokset on hyviä, eikä yksikään arvoista oo patologinen, niin oisin voinut ryömiä linjoja pitkin suukottamaan sitä mimmiä! Huh! Kuinka ihanaa!
Tiedossa on aika tiukat pari kuukautta, nimittäin meillä odottaa huhti-toukokuun vaihteessa myös muutto! Tässä viis vuotta asuntoja katsellessa olin jo alkanut todeta, että ei me ikinä mitään mistään löydetä. Lopulta katseltiin myös asumisoikeusasuntoja, mutta mun mielestä nekin kaikki oli sijainniltaan vääriä tai muuten niin kalliita. Eräänä päivänä sitten vaan löytyi ihan meidän nurkilta sellainen rivarinpätkä, johon Tommi sitten ihastui ja totesi, että tota voitais hakea. Mua tietysti ensin ahdisti ajatuskin rivarista, koska kaikki niissä asuvat valittaa aina pieniä säilytystiloja ja kaksikerroksisuus kahden alle 3-vuotiaan kanssa jotenkin ei tuntunut myöskään mielekkäältä vaihtarilta. Sovittiin kuitenkin, että käydään katsomassa ja lopullinen niitti valinnalle oli se, että siinä yhtiössä on lämpimiä yhteisiä varastotiloja ulkoiluvälineille ja lastenvaunuille, sekä lämmin verkkokellari! Kämppäkin oli ihan ok, etenkin, kun siellä oli täys remppa tulossa. Päästään siis muuttamaan just pintarempattuun ja kylppärifiksattuun asuntoon, vähänku uuteen muuttais. Ihan hyvä tuuri! Kallistahan se tietysti on, mutta vertailtuani sitä, mitä sillä samalla 1400e summalla kuussa saisi vuokra-asuntoja, niin ei todellakaan yhtään mitään samalla sijainnilla. Tehtiin päätös kämpän ottamisesta jo samana iltana. Muutto "venyy" tonne toukokuulle nyt niiden remppojen takia, eli saavat tosiaan kaiken laitettua asunnossa ennen meidän sisäänmuuttoa. Joona on tietysti aivan innoissaan muuttamisesta, mutta myös siitä, että pysytään "samalla alueella". Tämä kun ei tarkoita muutosta sen päiväkotikuvioissa (jota nyt ei toki oo enää jäljellä kun se pari kuukautta) ja saatiin pidettyä samat eskarihakemuksetkin voimassa. Eskaripaikastakin tuli tieto, Joona on päässyt just siihen meidän ykköshakupaikkaan! Vielä jännätään, että kuinka kävi Joonan parhaan hoitokaverin, kun haettiin molempia lapsia siis samaan paikkaan lasten omasta toiveesta. Meille päätös tuli just tässä ennen pääsiäispyhiä sähköiseen postipalveluun, mutta toisella perheellä ei ollut sitä käytössä, joten joutuvat odottelemaan sitten sen kirjallisen paperin vielä kotiinsa. Jännää!
Tuleva asunto on myös Joonan koulutaivalta ajatellen tosi kiva. Koulu sijaitsee naapuritontilla! Eli jos jäädään tohon asustelemaan, niin lapset saa käytyä koko peruskoulun ihan maailman lyhyimmän koulumatkan turvin! Jee!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
